Loistavista tuloksista, yli kahden vuoden sinnittelyllä, nyt ollaan muuttamassa erilleen, kun hänen lapsensa kärsivät niin paljon minun lapseni sooloilusta. Ja äiti kun olen, puolustan lapseni oikeutta olla erilainen nuori. Hän ei ole kuitenkaan mitään pahaa kenellekään tehnyt, ei rikkonut mitään eikä varastanut. Ja kun puolustan häntä, saan miehen lapset kimppuuni. Minun pitäisi kuulemma edes sen verran uhrautua miehen puolesta. Mitä se tarkoittaa? ettäkö käännän selkäni omalle lapselleni ja heitän pihalle? Sitä en tule tekemään tietenkään, ja sanovat että edes sen verran.... äly hoi älä jätä näitä teinejä! Tämä on raastavaa, tulisivat edes sanomaan, mutta voi hyvä jumala kun eivät sano mitään, nakkelevat niskojaan ohi kulkiessaan. Ja mies on sitä mieltä että minussa on vika, mitä muka olen niille tehnyt? Olen pitänyt omani puolia, kun kukaan muu ei sitä tässä talossa tee ja en todellakaan anna niiden lynkata lastani  jostain so fucking what -jutusta. Etsin siis asuntoa, tämä yhteinen oktalo menee myyntiin ja lasten takia nyt sitten ei voida enää asua yhdessä. Jos seurustelu jatkuu, niin kuinkahan sen ajan saatossa käy. Rakastamme kyllä toisiamme, vaikka tämä onkin nyt vähän vaikea uskoa. Hän kun on  superisä, eikä yksi nainen sitä saa estää... niinkuin nyt olisin koskaan yrittänytkään. Hänen pitää olla hyvä isä, aina parempi kuin ex-vaimonsa. Luulen että siksi hän arvottaa sen korkealle, ollakseen mieliksi lapsilleen. Ettei ex olisi suositumpi. Ettei lapset muuttaisi hänen luokseen, hah, se nainen ei ottaisi niitä kun se on niin kallista elättää niitä. On se yhtä kalllista ollut meillekin.
 Että mä kärsin. En ole kohta kolmeen näiden kanssa asumaani vuoteen saanut tavata kyseistä exää. En kuulemma todellakaan halua. En niin kaiken sen jälkeen mitä
lapset on kertoneet hänelle ja josta minäkin sain tietää kirjeitse. miksi  ihmiset ovat niin pahansuopia?
En ole ollut hänen isyytensä tiellä. Siinä on jotain surkuhupaisaa, hän antaa niille lapsille kaikkensa, ja ne ei edes ymmärrä antaa hänen olla kanssani. Tiedän, että mies on onnellinen kanssani. Raivostuttaa, sanon minä mitä tahansa niistä lapsista, aina se on hänelle arvostelua. Minä olen oppinut saamaan omastani niin paljon palautetta, että kestän sen sata kertaa häntä paremmin, vaikkei se aina olekaan mukavaa. TUnnen lapseni ja luotan hänen kykyynsä valita oikea tie... jonain päivänä. Niin kauan autan kun kun voin ja teen sen jumankauta vaikka sitten miehen lapset pitäisivät sitä suosimisena, auttaahan heidänkin äitinsä heitä jos isänsäkin!
Tässä eriilleen muutossa minua kiehtoo sen uudelleen minulle tuoma vapautus noista ihmisistä, joita en enää jaksa. He ovat onnistuneet tappamaan minusta viimeisenkin yrittämisen , olen yrittänyt mutta kun en kelpaa niin en kelpaa, eikä lapsenikaan kelpaa sellaisena kuin  on, hänen pitäisi muuttua samanlaiseksi juustoksi kuin nämä ovat. Mutta hän on menevä ja suosittu ja hänen ystävänsä todella pitävät hänestä. Ei hän voi olla niin kauhea kuin nämä väittävät. Tosin tiedän, ettei lapseni pidä näitä perheenään, vaan kavereitaan. Siitä syystä, että kaverit hyväksyvät hänet niine hyvineen ja antavat tilaa ollla erilainen -oma itsensä. En ole ollut hyvä avo-äiti viime aikoina. Alkuun olin ja jaksoin ja uskoin että selviämme. En enää. Mies on kai hyvä isä, en tiedä, mutta ainakin hän on surkea avo-isä. Hän ei ole onnistunut/halunnut luoda juuri minkäänlaista suhdetta lapseeni. Minulla oli kivat välit näihin vielä puoli vuotta sitten. En katso  teeveetä heidän kanssaan, en halua olla samassa huoneessa, en pidä heistä, en jaksa heitä. Olen valmis lähtemään ja taas aloittamaan alusta  -tavallaan. Surkeaahan se on, mutta niin he pääsevät meistä ja minä heistä. Voimme miehen kanssa tavata kun ei ole yhtään lasta lahkeessa roikkumassa... mitä nämä muuten jatkuvasti tekevät. Eivätkä ole enää ala-asteikäisiä vaan teinejä. Valittavat kaikesta ja kokoajan.


Tuskallista tämä on  mutta tervetuloa oma elämä takaisin!