Loistavista tuloksista, yli kahden vuoden sinnittelyllä, nyt ollaan muuttamassa erilleen, kun hänen lapsensa kärsivät niin paljon minun lapseni sooloilusta. Ja äiti kun olen, puolustan lapseni oikeutta olla erilainen nuori. Hän ei ole kuitenkaan mitään pahaa kenellekään tehnyt, ei rikkonut mitään eikä varastanut. Ja kun puolustan häntä, saan miehen lapset kimppuuni. Minun pitäisi kuulemma edes sen verran uhrautua miehen puolesta. Mitä se tarkoittaa? ettäkö käännän selkäni omalle lapselleni ja heitän pihalle? Sitä en tule tekemään tietenkään, ja sanovat että edes sen verran.... äly hoi älä jätä näitä teinejä! Tämä on raastavaa, tulisivat edes sanomaan, mutta voi hyvä jumala kun eivät sano mitään, nakkelevat niskojaan ohi kulkiessaan. Ja mies on sitä mieltä että minussa on vika, mitä muka olen niille tehnyt? Olen pitänyt omani puolia, kun kukaan muu ei sitä tässä talossa tee ja en todellakaan anna niiden lynkata lastani  jostain so fucking what -jutusta. Etsin siis asuntoa, tämä yhteinen oktalo menee myyntiin ja lasten takia nyt sitten ei voida enää asua yhdessä. Jos seurustelu jatkuu, niin kuinkahan sen ajan saatossa käy. Rakastamme kyllä toisiamme, vaikka tämä onkin nyt vähän vaikea uskoa. Hän kun on  superisä, eikä yksi nainen sitä saa estää... niinkuin nyt olisin koskaan yrittänytkään. Hänen pitää olla hyvä isä, aina parempi kuin ex-vaimonsa. Luulen että siksi hän arvottaa sen korkealle, ollakseen mieliksi lapsilleen. Ettei ex olisi suositumpi. Ettei lapset muuttaisi hänen luokseen, hah, se nainen ei ottaisi niitä kun se on niin kallista elättää niitä. On se yhtä kalllista ollut meillekin.
 Että mä kärsin. En ole kohta kolmeen näiden kanssa asumaani vuoteen saanut tavata kyseistä exää. En kuulemma todellakaan halua. En niin kaiken sen jälkeen mitä
lapset on kertoneet hänelle ja josta minäkin sain tietää kirjeitse. miksi  ihmiset ovat niin pahansuopia?
En ole ollut hänen isyytensä tiellä. Siinä on jotain surkuhupaisaa, hän antaa niille lapsille kaikkensa, ja ne ei edes ymmärrä antaa hänen olla kanssani. Tiedän, että mies on onnellinen kanssani. Raivostuttaa, sanon minä mitä tahansa niistä lapsista, aina se on hänelle arvostelua. Minä olen oppinut saamaan omastani niin paljon palautetta, että kestän sen sata kertaa häntä paremmin, vaikkei se aina olekaan mukavaa. TUnnen lapseni ja luotan hänen kykyynsä valita oikea tie... jonain päivänä. Niin kauan autan kun kun voin ja teen sen jumankauta vaikka sitten miehen lapset pitäisivät sitä suosimisena, auttaahan heidänkin äitinsä heitä jos isänsäkin!
Tässä eriilleen muutossa minua kiehtoo sen uudelleen minulle tuoma vapautus noista ihmisistä, joita en enää jaksa. He ovat onnistuneet tappamaan minusta viimeisenkin yrittämisen , olen yrittänyt mutta kun en kelpaa niin en kelpaa, eikä lapsenikaan kelpaa sellaisena kuin  on, hänen pitäisi muuttua samanlaiseksi juustoksi kuin nämä ovat. Mutta hän on menevä ja suosittu ja hänen ystävänsä todella pitävät hänestä. Ei hän voi olla niin kauhea kuin nämä väittävät. Tosin tiedän, ettei lapseni pidä näitä perheenään, vaan kavereitaan. Siitä syystä, että kaverit hyväksyvät hänet niine hyvineen ja antavat tilaa ollla erilainen -oma itsensä. En ole ollut hyvä avo-äiti viime aikoina. Alkuun olin ja jaksoin ja uskoin että selviämme. En enää. Mies on kai hyvä isä, en tiedä, mutta ainakin hän on surkea avo-isä. Hän ei ole onnistunut/halunnut luoda juuri minkäänlaista suhdetta lapseeni. Minulla oli kivat välit näihin vielä puoli vuotta sitten. En katso  teeveetä heidän kanssaan, en halua olla samassa huoneessa, en pidä heistä, en jaksa heitä. Olen valmis lähtemään ja taas aloittamaan alusta  -tavallaan. Surkeaahan se on, mutta niin he pääsevät meistä ja minä heistä. Voimme miehen kanssa tavata kun ei ole yhtään lasta lahkeessa roikkumassa... mitä nämä muuten jatkuvasti tekevät. Eivätkä ole enää ala-asteikäisiä vaan teinejä. Valittavat kaikesta ja kokoajan.


Tuskallista tämä on  mutta tervetuloa oma elämä takaisin!

No niin, viikko meni taas ihan hyvin kunnes mies taas (ja aina suurinpiirteinn samasta syystä) suuttui minuun torstaina. Syy on minun lapseni jokin tekeminen tai tekemättä jättäminen tai huonosti tehty asia. Nyt oli tehnyt huonosti tehtävänsä. Joka kerta mies suuttuu minulle siitä. Jos minä tekisin saman kun jokin hänen lastensa toiminta ei minua satu miellyttämään, saisin olla kokoajan suuttunut. Hänen tapansa ilmaista suuttumusta on myös ärsyttävä. Ei puhu, jos puhuu niinn lakonisesti ja välttelee samaan huoneeseen joutumista. Talo on suuri, että niin voi hyvin tehdä.
Ilme on nuiva ja puhuu niin hiljaa etten edes kuule kaikkea. He kaikki tekevät niin kun suuttuvat ja välillä muulloinkin. Meillä on puhuttu kuitenkin ääneen. Torstai-ilta ja pe aamu ja päivä meni mököttäessä, ei tekstiviestiäkään, vaikka yleensä vaihdamme niitä useita päivän mittaan. pe iltana piti lähteä  sukuloimaan minun sukulaisten luo, mutta se peruuntui muistakin syistä kuin tästä miehen suuttumisesta. En käsitä miksi hän viihoittele minulle kun yhtä hyvin voisi puhua lapseni kanssa siitä ja selvittää siten sen suoraan.

Ei meillä muusta riidellä oikeastaan kuin lasten oikeuksista ja velvollisuuksista ja siitä, miten joskus joku on epäreilua toisia kohtaan. Minun lapseni on yksin, näillä on toisensa. He pyytävät toisiaan paikkaamaan mokansa, minun lapseni voi pyytää vain minua ja se ei miehelle sovi, minulle sopii ja minä sen päätän mitä teen lapseni puolseta, niin päättää hänkin omistaan. Tietenkin autan lastani kun hän apua tarvitsee, mutta se on kuulemma epäreilua. Autaahan hänkin omiaan ja minä autan usein hänenkin lapsiaan. Yritin alkuunn puhua meidän lapsista, mutta ei se onnistunut, ne kun eivät ole yhteisiä. minun lapsellani on isä toisaalla ja heillä äiti ihan vieressä. Toivoisin usein että se äiti pitäisi lapsiansa siellä useammin.
Minua suututtaa se, että minun lapseni on usein aivan mikroskoopin alla, tekee samoja asioita kuin hänenkin lapsensa, mutta minun lapseni on taas sitä ja tätä .... Epäoikeudenmukaisuudesta mies puhuu omia lapsiaan kohtaan, paskat, totuus on että minun lapseni täällä eniten kokee epäoikeudenmukaisuutta hänen taholtaan. Ja hänen lastenbsa taholta. Lapseni on erilainen, elää omaa elämäänsä täysillä ja on avoin ja kyllä äkkipiksainenkin, hänen lapsensa nyhjäävät huoneissaan tai television äärellä. Ei lapseni ole sen pahempi vaikkei istukaan aina kotona ruoka-aikana.

Sain kuullla kunniani kun kysyin kerran ihmeissäni, eikö hänen 18 v lapsensa olekaan lähdössä pois, niinkuin oli minulle kertonut. Se kuulemma loukkasi lasta ja selvästi haluan hänet pois kotoa. Se on totta, mutta loukkaus? Kysyin vain reilusti kun isänsä ei saa suutaan auki. Ei ollutkaan lähdössä vielä pariin vuoteen, kun elämä on niin kallista. Ei hänelä sitten varmaankaan ole täällä niin paha olla kuin olen saanut välillä ymmärtää. Mies kyllä kysyy minun lapseltani hänen lähtöaikeistaan, eikä lapseni loukkaannu, pikemminkin  kertoo iloisesti missä mennään sen suunnitelman kanssa. Lapseni ei erityisemmin pidä tästä miehestä. en ihmettele, mutta kyllä he tulevat toimeen.

Noinko vähän olin vasta saanut aikaan? Apua mikä urakka, aloitin tämän viikko sitten purkaakseni suuttumusta ja epätoivoa, jota tunsin tätä yhteisöä kohtaan, minua ei taaskaan ymmärretty ja lastani kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti. Sitten olin viime viikon poissa kotoa työasioissa ja kun palasin, kaikki on taas ollut ihanaa. Ei ole valittamista. Mies on ollut yli hellä ja huomaavainen ja muksut pysyneet sopivasti poissa jaloista.
Nyt tuntuu tältä. Olen aivan täysjärkinen 40+ naisihminen omine puutteineni ja vikoineni mutta tänään on sitten kyllä taas käynyt aivan selväksi kuinka minua täällä tämä mies rakastaa. Ei huvitakaan alkaa nyt repostella menneitä epäkohtia ja tuskantuntoja tässä yhteiselämässä. Teen sen toiste, elän tässä blogissa omien tunteideni mukaan. En vatkaa jos ei ole syytä.
Rakastan tuota miestä yli kaiken. Hänet on minulle tarkoitettu, tiedän sen, vaikka välillä ihmettelen miksi asumme yhdessä kun kaikki olisi niin paljon helpompaa erillään. Tapaisimme vain silloin , kun saisimme olla yhdessä ja nauttia toistemme seurasta. Kummankaan ei tarvitsisi kestää harmaata arkea ja toisen jälkikasvua pinttyneine tapoineen, jotka ovat toisenlaisia kuin mihin toinen on tottunut.
Tänään viisveisaan likaisesta wc.stä ja kuivuneista  leivänmurusista ja pöydällä hujan hajan lojuvista lehtikasoista. Olkoon, tämä oli hyvä päivä ja jos tälläisiä tulee lisää en muuta pois kuseksivan koirani ja häirikkö poikani kanssa. Eiköhän me vielä tänne mahduta, yhteiseen kotiimme.

Kerron ensin pikaisesti elämästäni ennen uusioitumista. Pääsette paremmin kärryille kuinka tähän on päädytty.
Normaali hyvä lapsuus, ystäviä, sukulaisia oli paljon, olin ujonhitvakka lapsi , mutta koulussa pärjäsin hyvin, vaikkei se asiaan kuulukaan. Tulipahan mainituksi.
Aloitin lukion, jota jaksoin kaksi vuotta, keskiarvo putosi jonnekin viiden-kuuden paikkeille. Sitten lähdin vastoin kaikkia odotuksi ulkomaille vuodeksi "töihin". Se oli hyvä vuosi kokemuksineen, josta ehkä lisää tuonnempana, kiinnostuksen kohde vaihtui usein ja hauskaa pidettiin.
Sitten takaisin Suomeen ja ammatilliseen kouluun, tapasin ensimmäisen aviomieheni, valmistuin, muutimme yhteen, syntyi lapsi, puursimme eteenpäin, elämä oli ihan mukavaa. Olin ensimmäiset neljä vuotta lapsen kanssa kotona, jatkoin töitä ja sittemmin vielä valmistuin uuteen ammattiin. Kotona oli kaikki tasaista kauan, kunnes noin kymmenen avioliittovuoden jälkeen alkoi molempien ote yhteiseen elämään herpaantua. Emme enää viihtyneet yhdessä.Erosta keskusteltiin kolme vuotta, ennenkuin se saatiin päätökseen. Mies piti kaiken-suunnilleen, minä olin tyytyväinen kun pääsin pois. Muutin lähelle lapsen takia, että sai helposti olla kumman tahansa luona. Samaan aikaan äitini kuoli, ostin asunnon, se oli raskas kevät. En kuitenkaan viihtynyt yksin, tapailin paljon miehiä, kukaan ei oikein kolahtanut -ainakaan niin että se olisi olllut molemminpuolista. Kunnes sitten reilut kolme vuotta sitten sain nettitreffiilmoituksesta vastauksen. Suhde syttyi nopeasti ilmiliekillä, rakastuin aivan suinpäin -niinkuin hänkin. Vuoden päästä muutimme yhteen, koska asuimme eri paikkakunnilla. Hänen eronsa oli vielä kesken, vaiikka olivatkin  asuneet erillään. Pian ostimme yhteisen talon, koska lapseni ja hänen kolme lastaan tulivat mukaan. Itseasiassa hänen kaksi lastaan on kirjoilla meillä, yksi äidillään, joka muuten asuu samassa kaupungissa. Oma exäni asuu yli sadan km päässä. Koiria meillä on kummankin omat vuosien takaa ja yksi yhteinen  el siis usein täällä on  kolme koiraa ja neljä lasta.
Nyt on mentävä, alulle tämän kuitenkin sain, jatkan kunhan ehdin.