Noinko vähän olin vasta saanut aikaan? Apua mikä urakka, aloitin tämän viikko sitten purkaakseni suuttumusta ja epätoivoa, jota tunsin tätä yhteisöä kohtaan, minua ei taaskaan ymmärretty ja lastani kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti. Sitten olin viime viikon poissa kotoa työasioissa ja kun palasin, kaikki on taas ollut ihanaa. Ei ole valittamista. Mies on ollut yli hellä ja huomaavainen ja muksut pysyneet sopivasti poissa jaloista.
Nyt tuntuu tältä. Olen aivan täysjärkinen 40+ naisihminen omine puutteineni ja vikoineni mutta tänään on sitten kyllä taas käynyt aivan selväksi kuinka minua täällä tämä mies rakastaa. Ei huvitakaan alkaa nyt repostella menneitä epäkohtia ja tuskantuntoja tässä yhteiselämässä. Teen sen toiste, elän tässä blogissa omien tunteideni mukaan. En vatkaa jos ei ole syytä.
Rakastan tuota miestä yli kaiken. Hänet on minulle tarkoitettu, tiedän sen, vaikka välillä ihmettelen miksi asumme yhdessä kun kaikki olisi niin paljon helpompaa erillään. Tapaisimme vain silloin , kun saisimme olla yhdessä ja nauttia toistemme seurasta. Kummankaan ei tarvitsisi kestää harmaata arkea ja toisen jälkikasvua pinttyneine tapoineen, jotka ovat toisenlaisia kuin mihin toinen on tottunut.
Tänään viisveisaan likaisesta wc.stä ja kuivuneista  leivänmurusista ja pöydällä hujan hajan lojuvista lehtikasoista. Olkoon, tämä oli hyvä päivä ja jos tälläisiä tulee lisää en muuta pois kuseksivan koirani ja häirikkö poikani kanssa. Eiköhän me vielä tänne mahduta, yhteiseen kotiimme.